torstai 20. marraskuuta 2014

Koska lauletaan, ihan muuten vaan?


Voihan viuhkahattarapilvet, oon jälleen kerran tavattoman ylpeä tavattoman upeista, innokkaista ja osaavista oppilaistani!

Kävimme tänään tien toisella puolen. Laulamassa. Siellä sijaitsee hoitokoti, jossa käsittämäni perusteella hoidetaan muistisairaita vanhuksia. Halusimme käydä piristämässä heidän päiväänsä ja laulamassa heille. Sovimme oppilaiden kanssa, että laulamme pääsääntöisesti vanhoja lastenlauluja. Ne eivät muuten ole kovin korkeassa kurssissa yleensä teinien keskuudessa, varsinkaan verrattuna nykymusiikkiin.Tämä oli hyvä tapa saada oppilaat laulamaan myös melodisesti haastavampia kappaleita, mutta hoksasin sen vahingossa vasta jälkikäteen.

Huomasin, että ennen hoitokotiin menoa montaa oppilasta silminnähden jännitti. Onko niin, että nykylasten elämässä vanhemmat (80+) ihmiset eivät ole kovin jokapäiväinen ilmiö? Vai onko niin että laulaminen ja esiintyminen jännittivät? Lastenkin jännitystä onneksi poisti hoitokodissa kohtaamamme ystävällinen koiruli, jonka roduksi arvaisin berninpaimenkoiraa.

Oppilaat lauloivat ensin seitsemän laulua ihan ilman säestystä ja kuulostivat ihan valtavan hyviltä. Pari laulua laulettiin vuorolauluna ja yksi kaanonina. Huomasimme, että ainakin muutama kodin asukkaista lauloi kanssamme. Lapsuuden laulut nousevat jostain mielen uumenista, vaikka ihminen olisi muuten unohtanut lähes kaiken. Viimeisenä laulamamme Lohtu toi kyynelen silmäkulmaan ainakin yhdelle kuulijalle ja väitän, ettei se jättänyt meitäkään kylmäksi.Kyllä musiikilla on valtava voima ja vaikutus, aina!

Laulujen jälkeen saimme evääksi mehua ja jäätelöt, mutta uskoisin, että siltikin vaikuttuneempia (minä ainakin) olimme siitä, että myös hoitajat olivat huomanneet, kuinka taitavasti oppilaat lauloivat ja luulivat meitä musiikkiluokkalaisiksi! Myös minä olin sitä mieltä, että laulut kuulostivat ja sujuivat vielä paremmin kuin koulussa harjoitellessamme, vaikka ne silloinkin jo kuulostivat hyvältä.

Oppilaidenkin jännitys oli laulujen aikana muuttunut innostukseksi ja sovimme, että vierailemme hoitokodissa vielä ennen joulua laulamassa joululauluja. Taisipa joku ehdottaa, että kävisimme siellä laulamassa säännöllisesti kerran kuussa. Kouluun palattuamme yksi oppilaista kysyi (vielä kerran heitä kehuttuani), että olisinko uskonut, että vierailu sujuisi noin hyvin. Kysymykseen oli helppo vastata, että todellakin olin uskonut, jokainen luokkamme oppilas kun osaa halutessaan käyttäytyä erittäin mallikelpoisesti, tai oikeastaan mallikelpoista huomattavasti paremmin!

I love my job!


tiistai 18. marraskuuta 2014

"Ope, voidaanks me vielä jatkaa ruuan jälkeen?"

Mustikkamehua kahdessa kerroksessa!
Kuva: Petri Pihko

Olen tottunut retkeilemään luokkani kanssa verraten paljon. Tänä syksynä tilanne on kuitenkin ollut sellainen, että yhtä vielä tulevaisuudessa häämöttävää retkeä lukuunottamatta olemme pysyneet koulun tiloissa. Olemme kuitenkin olleet siinä onnellisessa asemassa, että olemme saaneet nauttia aika monen mielenkiintoisen ihmisen vierailuista luokassamme. ("Ope, sulla on tosi monenlaisia ystäviä!" - Kiitos ystävät, olette olleet tässäkin suhteessa korvaamattomia!)

Luonnontieteiden saralta luokassamme on vieraillut kaksikin ihmistä. Ensin saimme osallistua Ilmiömäistä! -työpajaan, jossa oppilaat pääsivät alun taikashown jälkeen itse kokeilemaan erilaisia fysiikan ja kemian alaan liittyviä ilmiöitä ja miettimään niille selityksiä. Työpajassa riitti onneksi enemmän vauhtia kuin vaarallisia tilanteita!

Pari viikkoa sitten saimme vieraaksemme Jyväskylän yliopistosta "ihan oikean professorin" eli Pihkon Petrin. Petri ja oppilaat tulivat mainiosti juttuun ja kysyipä eräskin, onko professorina oleminen samanlaista kuin Aku Ankassa... Ihan pelkäksi jutteluksi tunti ei kuitenkaan mennyt, vaan Petri oli tuonut mukanaan meille Nuuksion mustikoita ja vähän muitakin kotikeittiöstä löytyviä tykötarpeita..Oppilaat saivat mietittäväkseen, miten vedestä voisi saada aikaan kaksi erivätistä kerrosta. Ylläolevasta kuvasta päätellen tämä maailmanensi-iltansa saanut koejärjestely tuotti onnistuneen tuloksen.

Onnistuneen kokeen tekemisen jälkeen oppilaat halusivat tehdä omia kokeiluitaan annetuilla aineilla, ja saimmekin aika monenlaisia reaktioita aikaan. Taisi muuten olla ensimmäinen kerta, että oppilaita piti patistaa syömään, ettei emäntä ennätä kerätä ruokia pois. Petri tuli kanssamme syömään ja juttelimme pöydässä osan oppilaista kanssa. Minusta oli hienoa kuulla, että aika monen mielestä tällainen hitaampi ja rauhallinen työote oli itse asiassa ollut palkitsevaa. Osa oppilaista halusi jäädä vielä ruokailun jälkeen ja heidän koulupäivänsä päätyttyä tekemään kokeita luokkaan. 

Minusta tämän vierailun parasta antia ainakin itselleni oli nähdä, kuinka mutkattomasti ja toinen toisiaan arvostaen Petri ja oppilaat toisiinsa suhtautuivat. Kunnioittava asenne synnyttää kunnioitusta puolin ja toisin. Uskoakseni saimme kaikki vierailusta paljon, ja sen pohjalta toivottavasti pääsemme jatkamaan yhteistyötä. Kiitos, Petri!

Ps. En malta olla jakamatta Petrin kommenttia: "Nyt kun mä olen ollut täällä sun luokassa, ymmärrän sun blogiakin paremmin." Lainaus ei liene ihan sanatarkka, mutta noin sen muistan.



keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Jos kieltää kalaa uimasta...



Jos kieltää kalaa uimasta, tottelevainen kala hämmentyy ja tottelematon uhmaa kieltoa.

Sama logiikka pätee lasten ja nuorten kasvattamisessa. Kieltokeskeisessä kultturissamme helposti unohdamme, että meidän aikuisten tulisi kieltämisen ohella - tai jopa sijasta - ohjata ja neuvoa oikeisiin toimintamalleihin. Ihan varmasti jokainen lapsi osaa välittömästi luetella ainakin kymmenen asiaa, jotka ovat kiellettyjä. Mutta kun heiltä kysytään, miten niissä tilanteissa tulisi toimia, vastaukset voivat olla hämmentäviä tai huvittaviakin.

"Älä juokse!" pääsee välillä helposti minunkin suustani koulun käytävillä juoksevia lapsia kohdatessani. Eräs viisas pedagogi kerran totesi, että lauseesta lapset todennäköisesti kuulevat vain kehotuksen "Juokse!". Olen tietoisesti yrittänyt opetella sanomaan noissa tilanteissa: "Kävele." Muitakin vastaavia tilanteita jokainen opettaja kohtaa päivittäin.  Toivoisinkin laajempaa keskustelua siitä, miten oikeasti päästäisiin kielloista kehotuksiin toimia oikein. Niin ja niitä konkreettisia sanoituksia. Ei mulla tällä kertaa muuta. :-)



torstai 23. lokakuuta 2014

"Ope, mä pääsin nukkumaan vasta kaheltatoista!"



"Väsyttää, väsyttää ihan mahdottomasti. Päätäkin särkee ja melu sattuu korviin... Ope, mä EN JAKSA!"

Riittävän ja hyvälaatuisen unen puute vaikuttaa oppimisintoon ja oppimistuloksiin enemmän kuin vaikkapa oppikirjasarjan valinta. Se saa ärtyisäksi, keskittymiskyvyttömäksi, levottomaksi ja aikaansaamattomaksi... Lapsille vaikutukset ovat vielä vakavammat kuin aikuisille. Ei siis mitenkään hyvä juttu millään tavalla eikä kenellekään.

En jaksa ymmärtää, varsinkaan kun asiasta on jo vuosikausia keskusteltu, miksi yhä edelleen esim. jääkiekossa junioreiden jäävuorot ovat ihan järkyttävän myöhään. Otsikon kommentti tuli oppilaalta, jonka harjoitus oli alkanut iltakymmeneltä. Jokainen varmaan tietänee kuinka helposti uni tulee, kun keho on täynnä adrenaliinia rankan urheilusuorituksen jälkeen.  Ole siinä sitten pirteä ja innokas koululainen seuraavana päivänä. Ei onnistuisi ainakaan minulta. Eikä syy ole oppilaan.

Vuosien varrella olen kuullut toisenlaisiakin tarinoita siitä, miksi edellisenä yönä uni on jäänyt vähiin. Ja jos yllä oleva esimerkki saa minut lähinnä kiukkuiseksi oppilaan puolesta, ne puolestaan saavat surulliseksi. Oppilaat ovat luottamuksella kertoneet vanhempiensa välisistä riidoista, kotona iltaisin ja öisin pyörivistä hämäristä tyypeistä ja (kyllä) unensa estäneistä varsin äänekkäistä aikuisten välisistä seksileikeistä. Pelko on tehokas hyvän yöunen karkottaja. Eikä edelleenkään syy ole oppilaan.

Kolmas väsyneiden ryhmä onkin sitten ainakin osin itseaiheutettua. Osalla oppilaista on vaikeuksia rajoittaa omaa netin ja tietokone-/konsolipelien käyttöään. Whatsup-viestejä saatetaan lähetellä keskellä yötä. Ulkoilu ja liikunta ylipäätään jää turhan vähälle. Ja niin edelleen. Tämäkin ryhmä tarvitsee aikuisten apua ja tukea riittävän unen turvaamiseen.

Mikä sitten avuksi? Meillä aikuisilla on vastuu. Painostetaan urheiluseurojen vuorovastaavia. Toimitaan niin, etteivät lapset meidän takiamme valvo. Autetaan netin ja pelien käytön rajoittamisen opettelussa. Liikutaan yhdessä lapsiemme kanssa.

Ja niin, hätäapuna luokkatilanteessa olen muutaman kerran käskenyt oppilaan ihmeitä tekeville päiväunille. Voin suositella muillekin, harkinnalla ja oppilaantuntemuksella käytettäväksi.




torstai 9. lokakuuta 2014

Sääriluu, sormiledejä ja pitkiä valotusaikoja


Kuva: Jeff  Jakobson-Swartfager
www.flickr.com/photos/changecase/

Otsikko oikeastaan tiivistää aika hyvin tämän päiväisiä oppimistuokioitamme. Aamulla ja iltapäivällä jakotunneilla aloittelimme valomaalauskokeiluja. Aamun tunnilla iso osa ajasta meni erään oppilaan tuoman (Iso kiitos!) järjestelmäkameran säätöjen opetteluun ja toisten tuomien pokkareiden tutkimiseen, mutta saimme jo aamullakin muutaman hyvän otoksen aikaiseksi, vaikka pokkareista ei meinannutkaan tarpeeksi pitkiä valotusaikoja löytyä.

Iltapäivällä jatkoimme ja aamusta viisastuneena pyysin kameramiehemme toisenkin ryhmän tunnille ja tulosta alkoi syntyä. Toivottavasti saan jossain vaiheessa oppilailta luvan julkaista kuvia täälläkin, niistä tuli hienoja! Oppilaat käyttivät innoissaan projektia varten hankittuja sormiledejä, valonarua ja valomiekkaa.Varsin luovaa porukka luokassamme!

Projekti jatkuu ja tavoitteenamme on, että saisimme jonkinlaisen valojen käyttöön/valomaalaukseen perustuvan joulujuhlaohjelman tehtyä. Ajattelin antaa oppilaille mahdollisimman vapaat kädet kyseisen ohjelman suunnitteluun. (Apua! :D)

Aika moni opettaja koulullamme on jo kysellyt, mitä se valomaalaus oikein on. Lyhyesti sen voisi ehkäpä määritellä kuvan tekemiseksi kameran pitkää laukaisuaikaa ja erilaisia valonlähteitä ja niiden mahdollista liikuttamista avuksi käyttäen. Suomalaisiin valomaalareihin voi tutustua esim. osoitteessa www.valopaja.com Minun suosikkini ulkomaisista tekijöistä on Darren Pearson, jonka nettisivut löytyvät osoitteesta www.dariustwin.com  Hänen tekemänsä on myös esim. tämä video.

Sitten siihen luuhun...(Ihmisen biologiaa, kiitos!)

Naudan sääriluun (kuten monta muutakin luuta, jotka eivät tänään päässeet koululle asti) saimme lahjoituksena paikalliselta teurastamolta. (Kiitos heille!) Luussa oli vielä nivel ja nivelsiteet yms. kiinni. Sen avulla oli helppo havainnollistaa ihmisenkin luiden ja nivelten toimintaa... Voisin kuvitella, että tämän oppimiskokemuksen oppilaat muistavat jonkin aikaa! Oli hauska seurata oppilaiden erilaisia reaktioita. Uskaltaisin väittää, että näin lähelle luita ja niveliä ei kovin moni ollut päässyt ja osalle kokemus oli varsin jännittävä. Ketään en pakottanut tekemään lähempää tuttavuutta kyseisen havaintovälineen kanssa ja pari oppilasta pysyikin siitä mahdollisimman kaukana. Parilla uteliaisuus voitti tunnin mittaan ja hekin uskaltautuivat kokeilemaan nivelen toimintaa. Turvallisuusaspektit huomioiden meillä kaikilla oli tutkimisen ajan muovikäsineet kädessä. Naudan luuhun tutustumisen jälkeen jatkoimme toki perinteisemmin omien lihasten ja luiden tutkimisella. Jälkiviisaana voisin todeta, että olisi ehkä kannattanut jättää sääriluuhun tutustuminen lopputuntiin... mutta näillä mentiin tällä kertaa ja huomenna jatketaan taas hiukan perinteisemmin kirjan tehtävien parissa.



tiistai 30. syyskuuta 2014

Huumaannutaan elämästä ja oppimisesta




Väitän, Hesarin taannoiseen juttuun viitaten, että oppiminen-nimistä huumetta on tarjolla monissa suomalaiskouluissa, ehkäpä jopa ihan jokaisessa! Ei aina ja joka hetkessä, ainakaan sitä huumaavinta sorttia, mutta liekö sekään niin paha. Aivotutkijat ovat kuuleman mukaan sitä mieltä, että se, että on tylsää, on itse asiassa aivojen kehityksen kannalta hyväksi ja jatkuva viriketulva pahaksi. Tylsyys haastaa ongelmanratkaisuun ja pohtimaan omia kiinnostuksenkohteita.

Myös leikki on aivojen, mielikuvituksen ja sosiaalisten taitojen kehittymisen kannalta tärkeää. Kulttuurissamme leikki on kuitenkin joutunut jotenkin sivuraiteelle. Kuinka moni aikuinen enää nykyään leikkii edes leikki-iässä olevien lastensa kanssa? Saati sitten vanhempien. Milloin olet viimeksi keinunut, leikkinyt hippaa, kirkonrottaa tai polttopalloa? Milloin leikistä tuli noloa? Ja milloin lapsille tuli niin kova kiire nuoruuteen ja nuorilla aikuisten maailmaan? Milloin meille aikuisille tuli niin kiire suorittaa elämää siitä nauttimisen sijaan?

Viime viikolla meidän luokassamme tehtiin "limaa" Yksi mahdollinen ohje täällä. Kannattaa huomioida, että ohje vaatii lisäaineetonta PVA-liimaa, esim. Erikeeper ei ole meillä toiminut. Aloittelimme siis ensimmäistä FyKen-jaksoa ja tutkimme aineiden kemiallisia reaktioita veden, liiman, booraksin ja elintarvikevärin avulla. Normaalin moninkertaisen ohjeidenannon sijaan tällä kertaa riittivät yhdet ohjeet, innostus oli niin suurta. (Osa oppilaista oli tehnyt limaa jo viime vuonna kerhossa ja toiset olivat kärttäneet sen tekemistä reilun puoli vuotta.) Luokkamme toimintaan päiväksi tutustumaan tullut opiskelijakin napattiin mukaan toimintaan ja taisi pieni pala limaa päätyä myös seurantalapulle. :) Leikiksihän se meni, mutta positiivisilla tunnekokemuksilla on arvaamattoman suuri merkitys kouluviihtyvyydelle. Oli aivan huippua seurata oppilaiden innostunutta työskentelyä liman parissa. Vahingossa päädyttiin kahteen erilaiseen lopputulokseen, koska ope muisti työvaiheiden järjestyksen ensin väärin... Lisää limakokeita siis tiedossa, sopivaan aikaan! (Pahoittelut jo etukäteen vanhemmille ja muille oppilaitani opettaville: lisää limaa on luvassa tulevaisuudessa.)

Seuraavalla FyKen tunnilla kahlasimmekin sitten läpi atomit ja molekyylit ja niiden muodostumisen. Vesimolekyyli näyttää aivan Mikki Hiireltä jne. Ope taisi vähän innostua ja yläkoulun sisällöistä lainattiin se toteamus, että atomit koostuvat elektroneista, protoneista ja neutroneista ja piirrettiin vetyatomi vihkoon. Joku oppilaista kysyi, saako veden hajoitettua takaisin vedyksi ja hapeksi. Enpä osannut heti vastata miten, mutta maanantaiksi lupasin ottaa selvää. Eilen sitten hajoitimme vettä ruokasoodan, 9V-pariston, muovimukin ja kahden nastan avulla hapeksi ja vedyksi. Linkki videoon. Osa sai niitä kerättyä myös koeputkeen. Näytin oppilaille myös muutaman molekyylin pallomallin, ja totesimme, että mm. etanoli näyttää ihan villakoiralta... Sarjassa oli aika vähän palloja, joten mahdolliset yhdisteet olivat harvassa. Ai niin, meillä oli hassuja käsiatomeita, joita yritettiin saada kättelemään toisiaan. Tämä siis paperilla piirtäen. Oppilaat saivat myös haasteeksi selvitellä miten sokerimolekyyli C6H12O6 voisi olla muodostunut. (Huomenna voisi kokeilla leikkinä... hmm... evil plans ;) )Tänään vuorostaan FyKen tunnilla työskentelimme kirjan ja vihkon kanssa. Tylsää kenties joidenkin mielestä, mutta mukavaa vaihtelua ja asiaa syventävää oppimista meille.

Muutenkin mielestäni on oppimisen ja innostumisen kannalta parasta, jos opettajana pystyy tarttumaan niihin arvokkaisiin hetkiin, jolloin joku oppilaista tekee hyvän kysymyksen tai ilmaisee kiinnostusta johonkin itselleen tärkeään asiaan. Siitä voi sitten lähteä tarvittaessa kasvattamaan isompaa juttua tai pitää ihan pienenä. Oppilaiden osallisuus ja sitä myötä toivottavasti myös sitoutuneisuus kasvaa huimaa vauhtia.





keskiviikko 24. syyskuuta 2014

"Ope, ollaanko me jollain vammaisten luokalla?"

Yhteistyöllä esteet voitetaan ja matka voi jatkua.
Kuva: Wikipedia

Pitkästä aikaa tuo otsikon kommentin aihealue tuli oppilaiden kanssa tänään puheeksi. Ilmeisesti jonkin toisen luokan oppilas oli purkanut pahaa oloaan ja haukkunut oppilaitani vammaisten luokkalaisiksi. Kurjaa! Ja ehdottomasti puuttumisen arvoista.

Aloitin kysymällä oppilailtani, onko kukaan luokkamme oppilaista vammainen.
- Ei ole.
No, voiko tämä sitten olla vammaisten luokka?
- No ei.

Keskustelu jatkui vammaisuuden määrittelyyn - kuka on vammainen ja millä perusteella. Puhuttiin myös vammautumisesta ja siitä, että joku voi olla syntymästään saakka vammainen. Totesimme myös varsin yksituumaisesti, että vammainen/vammautunut henkilö voi olla kiva ja fiksu kaveri. Samaan syssyyn muistuteltiin mieliimme myös sitä, että jokainen on jossain asiassa hyvä ja jokainen tarvii joissain asioissa toisten apua ja tukea.

Alkuperäisessä haukkumisessa ei kuitenkaan liene ollut kysymys tästä, vaan jostain syvemmästä ja ilkeämmästä. Vammaisuutta pidetään joissain piireissä tyhmän synonyyminä, mitä se ei todellakaan ole. Tyhmän ja vähempiarvoisen. Myös meidän aikuisten asenteissa on usein korjaamisen varaa, sillä mistä muualta lapset asenteensa imisivät.

Lainaus Wikipediasta:
"Vammaisuus kuvaa rajoitteita, jonka vuoksi henkilö syystä tai toisesta ei pysty toimimaan täysipainoisesti yhteiskunnan rakennetussa tai sosiaalisessa ympäristössä. YK:n 13. joulukuuta 2006 hyväksymässä Vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus (Convention on the Rights of Persons with Disabilities) vammaisuus määritellään seuraavalla tavalla: ”Vammaisiin henkilöihin kuuluvat ne, joilla on pitkäaikainen ruumiillinen, henkinen, älyllinen tai aisteihin liittyvä vamma, jonka vuorovaikutus erilaisten esteiden kanssa voi estää heidän täysimääräisen ja tehokkaan osallistumisensa yhteiskuntaan yhdenvertaisesti muiden kanssa.”

Voisimmeko jonain päivänä elää yhteiskunnassa, jonka jokainen jäsen voisi tasavertaisesti osallistua yhteiskuntaan? Nimittäin vammaisuus ei ole pelkästään yksilön ominaisuus, vaan yhteiskunta voi myös vammauttaa jäseniään tarpeettomasti tekemällä yhteiskuntaan osallistumisesta tarpeettoman vaikeaa.

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Kahoot!

create.kahoot.it


En millään malta olla jakamatta/hehkuttamatta tätä kerrassaan mainiota, ilmaista sivustoa. Ihana, inspiroiva, iloinen...

Homma toimii siten, että opettaja ensin luo itselleen tunnukset, joilla pääsee luomaan tietokilpailuja, kyselyitä ja keskusteluita. Niiden luominen on suhteellisen helppoa ja sivusto neuvoo kyllä, jos johonkin kohtaan meinaa jäädä takkuamaan. Lisäksi sivustoon on jaettu PALJON julkisia tietovisoja, joista hyvällä tuurilla saattaa löytyä omaan tarpeeseen sopiva/muokattavissa oleva. Kyselyn luomisen jälkeen opettaja aktivoi pelin ja saa pelitunnuksen, joka jaetaan oppilaille. Sen jälkeen oppilaat kirjautuvat tuolle pelitunnuksille omilla/kaverin/koulun älylaitteilla tai tietokoneilla. (Meillä langattoman verkon vielä toistaiseksi puuttuessa usein sekä open puhelin että iPad toimivat oppilaiden verkkoyhteydettömien älylaitteiden tukiasemina.)

Kun kaikki oppilaat ovat kirjautuneet peliin, opettaja aloittaa pelin. Ensimmäinen kysymys lävähtää taululle ja oppilaat valitsevat mielestään oikean vaihtoehdon. Mitä nopeammin oikean vastauksen valitsee, sitä enemmän saa pisteitä. Väärästä vastauksesta ei saa ainuttakaan pistettä. Pienin mahdollinen vastausaika on 5 sekuntia ja suurin 120. Meillä on nyt toistaiseksi ollut käytössä 30 sekunnin aikaraja. Kaikkien osallistujien vastattua kysymykseen, näyttää sivusto eri vastausvaihtoehtojen valinneiden määrän ja osallistujien senhetkisen pistetaulukon.


Meillä on toistaiseksi ollut käytössä vasta tuo tietokilpailuominaisuus. Oppilaat ovat ryhminä kilpailleet esihistoriallisessa tietovisassa ja oma palkkiryhmäni tekee enkun sanakokeet Kahootissa. Kuulin, että ainakin yhdessä toisessa vantaalaiskoulussa on sama käytäntö. Jo muutaman kokeilukerran jälkeen on todettavissa, että tietovisamainen työskentely selkeästi motivoi oppilaita. Varsinkin, jos ryhmä on riittävän turvallinen.Pelin musiikki ja grafiikat ovat ainakin meidän oppilaiden mielestä olleet just hyviä ja luovat omalta osaltaan hiukan jännittävää tunnelmaa. Ja opettajan kannalta on varsin mukavaa, että jokaisen tietovisan tulokset jäävät palveluun näkyviin ja sieltä näkee suoraan, kuinka monta kysymystä jokainen osallistuja on saanut oikein ja missä kysymyksissä on tullut virhe.

Suosittelen lämpimästi tutustumaan ja kokeilemaan! Jos haluatte käyttöönne valmiita Let's go 5 kuvasanastoihin perustuvia tietovisoja, niin tällä hetkellä niitä löytyy kappaleisiin 1-8 (lisää pukkaa piakkoin) ainakin, jos laitatte hakusanaksi Ullaope. Samalla hakusanalla löytyy myös tuo esihistoriallinen tietovisa.

ps. Jäin miettimään, haittaako se, jos ja kun nuo ovat julkisesti jaossa, että oppilaat mahdollisesti pääsevät ne näkemään etukäteen. Totesin, että eipä tuo haittaa! Jos ovat niin innokkaita, että etukäteen harjoittelevat, niin ei se mielestäni ole keneltäkään pois. :D





lauantai 13. syyskuuta 2014

"Ope, kiitti, että päätit sittenkin olla nolaamatta meidät!"

Omakuva iltapäivältä.

Tänään oli SE päivä. Siis se päivä, jonka oletettavasti jokainen alakoulun opettaja tunnistaa päiväksi, jolle ei kannata ladata kovin suuria akateemisia tai muitakaan tavoitteita - koulukuvauspäivä. Kuluneiden lähes viidentoista opevuoden aikana olen jo oppinut (jos mahdollista) varaamaan päivän ensimmäisen kuvausvuoron luokalleni. En yhtään ihmettele, että kuvattavaksi suostuminen on lapsille tiukka paikka, sillä sitä se on aika usein itsellenikin. Ja jos kuvaamista joutuu jännittämään koko päivän, ei välttämättä riitä voimia opiskeluun tai rauhalliseen käytökseen.

Eräs luokkamme oppilaista tervehti minua aamulla ensimmäisenä tuolla otsikossa olevalla kommentilla. Olin onnistunut saapumaaan kouluun suht koht inhimillisen näköisenä. Parina viime vuonna kun olen unohtanut koko kuvauksen... Niin ja en ollut eilisistä uhkauksistani huolimatta pukeutunut Rölliksi. Toisen suusta sain kuulla tänään näyttäväni kyllä paremmalta "niillä pitkillä hiuksilla" ja kolmannen mielestä näytti siltä, kuin minulla ei olisi hiuksia lainkaan; aamulla kun olin kiireessä letittänyt hiukset pään ympärille palmikoksi. :D

Osa oppilaista on sitä mieltä, että viimeistään nyt olen todella hurahtanut pöllöihin, kun bongasivat tänä aamuna korvistanikin pöllökorvikset. Luokassa niitä on seikkaillut koko alkusyksyn. Välillä on huimaa huomata kuinka pieniinkin ulkonäöllisiin juttuihin oppilaat kiinnittävät huomiota. Mutkattomista väleistä seuraa se, että olen saanut kuulla vastaavanlaisia kommentteja aina silloin tällöin, mutta kertaakaan en ole kokenut niiden olleen ilkeämielisiä tai loukkaantunut niistä. Valitettavasti osalle suomalaisista oppilaista ja opettajista ulkonäköön(kin) kohdistuvat ilkeämieliset kommentit ovat arkipäivää. Vaikka kommentit kertovat yksinomaan lausujastaan, ei niiden sisältö useinkaan voi olla satuttamatta. Hus, pois sellaiset kommentoinnit!

Ulkonäköasiat saivat muutenkin tänään aikaan keskustelua luokassamme. Olen onnellinen siitä, että  meidän luokkaan uskaltaa niin ope kuin oppilaatkin tulla meikittä. Ihan yhtä ymmärrettävää on, että jokainen haluaa näyttää mahdollisimman hyvältä koulukuvassa, joten pojat pääsivät ihmettelemään ja ihastelemaan nätisti meikattuja tyttöjä ja tytöt taas poikien laitettuja hiuksia. Keskustelua syntyi kuitenkin siitä, että tarvitsevatko tytöt meikkiä näyttääkseen nätiltä. Asiaa kommentoineet pojat tuntuivat olevan sillä linjalla, että ilman meikkiä on heidän mielestään parempi. Osa (viisaasti?) piti suunsa kiinni.

Eräs väärinymmärryksen hetki koettiin ja korjattiin keskustelun aikana siinä kohden, kun varsin painokkaasti totesin, että vain mukavat kommentit toisten ulkonäöstä ovat sallittuja. Kuulemma kuulosti siltä, että vain yksi mielipide on sallittu esim. tuon meikkaamisen suhteen. Päädyin sitten selittämään, että jokaisella saa olla mielipiteensä ja nämä ovat makuasioita, MUTTA kenenkään loukkaamiseen ei meillä ole oikeutta ja siksi vähemmän mukavat kommentit on syytä pitää suun sisäpuolella.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Roolit vaihtoon!

By Blake Patterson [CC-BY-2.0], via Wikimedia Commons

Koulumme osallistuu projektiin, jonka myötä saamme taloon 16 (koko kouluun 31) iPadia. Vallan mainiota! Kiitos Vantaan kaupungille tällaisen mahdollisuuden järjestämisestä ja johtoryhmälle siihen tarttumisesta!

Noin viikon verran olemme ottaneet padeja käyttöön ja nettiyhteyksien salliessa (Wi-Fi tulee hiukan jälkijunassa.) ladanneet niihin myös mielenkiintoiselta tuntuvia ja toivottavasti oppimista edistäviä ohjelmia, eikä se niin paha ole, jos jotkut ohjelmat edistävät myös oppilaiden koulussa viihtymistä! :) (Tästä aiheesta muuten tipahti juuri eilen postiluukusta mielenkiintoiselta vaikuttava kirja Rakenna oppiva ryhmä, jossa puhutaan myös pedagogisesta viihtymisestä. Palannen asiaan kirjan kunnolla luettuani, mutta pikaisella silmäyksellä vaikutti siltä, että ainakin aika monessa kohtaa olen samoilla linjoilla.)

Anyways, tänään padit olivat jo melko valmiita opettajille "hiplailtaviksi" ja tutustuttaviksi. Olimme sopineet, että padit jaetaan tiimiajalla turvallisuuskävelyn jälkeen. Muutama oppilaistani suostui tulemaan auttamaan opettajia käyttöönotossa. ("Siis voidaanks me ihan OIKEESTI?" "Joo, ihan oikeesti.") Ennen "hiplailua" katsoimme kaikki Kirsi Longan ajatuksia Youtubesta. Löytyvät täältä: https://www.youtube.com/watch?v=H4p0b_1IPVk

Kysyin sitten oppilailta, että millaisia asioita HE haluaisivat padeilla tehdä. Hyviä ideoita saimme, ja ainakin näiden oppilaiden mielessä ensimmäisenä ei ollut videoiden tekeminen - vaikka sekin on hyvä tapa aina välillä opiskella asioita. Aika nopeasti siirryimme sitten kokeiluvaiheeseen, joka jo toivottavasti antoi kaikille vähän lisää uskallusta ja ideoita, miten näitä härpäkkeitä voisi käyttää. Tässä vaiheessa oppilaat mm. esittelivät opettajille ohjelmia, joita olimme jo ehtineet luokassa kokeilla. Lopuksi opeteltiin oikea tapa sulkea iPad koulukäytössä, eli poistua kaikista ohjelmista ennen sulkemista.

Minulle tämän päivän ehdottomasti positiivisimmaksi asiaksi jäi, muiden opettajien jo lähdettyä, nähdä se into ja oman osaamisen esittelyn tuoma itsetuntolataus, joka oppilaista tapahtuman jälkeen välittyi. Suunnitelmien alla (toivottavasti myös toteutuu!) on saada kouluumme jonkinlaista tvt-tukioppilastoimintaa, opettajien ja muiden oppilaiden avuksi, iloksi ja hyödyksi.

maanantai 8. syyskuuta 2014

"Ope, eiks täällä pitäis olla toinenkin aikuinen?"

https://www.flickr.com/photos/eraphernalia_vintage/4317123147/

Otsikon kysymyksen kuulin erään oppijan suusta tänään kuudentoista enemmän ja vähemmän taitavan/innokkaan oppilaan käsityötunnilla. Jos ihan rehellinen olen, niin samaa mietin ennen ryhmän alkua itsekin. Oman lisämausteensa asiaan tuo vielä kymmenkunta silloin tällöin toimivaa ompelukonetta. Yhteen löysin tänään vahingossa paininjalan... :)

Voi olla, että vielä tulen (mahdollisesti piankin?) toisiin mietteisiin, mutta juuri nyt olen sitä mieltä, että EI, emme ihan välttämättä tarvitse tänne toista aikuista. Meillä on loistava mahdollisuus saada aikaan jotain ihan huippua juuri näillä eväillä. Opelta ja oppilaita tosin alkuvaihe vaatii keskivahvaa kaaoksensietokykyä ja rutkasti itsehillintää (tai sen opettelua), yhteistoimintaa ja kaverin auttamista.

Kuudentoista oppilaan ryhmä, joka laskujeni mukaan tänään teki neljää eri työtä on kieltämättä... hmm... haasteellinen. :) Ryhmä aloitti yhdessä tänä syksynä, joten oppilaat eivät ole vielä edes ehtineet tulla toisilleen kunnolla tutuiksi, mutta eivätköhän matkan varrella siihenkin ehdi.

Kahdella ensimmäisellä käsityökerralla teimme/yritimme tehdä kaikille käsityöpussit. Viimeiset valmistuivat tänään, koska toimivat ompelukoneet ovat kiven alla tämän kokoiselle ryhmälle. Onneksi pussiin voi myös painaa kuvia ja tehdä nauhat konetta odotellessa. Ennen kolmatta kertaa totesin, ettei tässä ole mitään järkeä. Olin jo aiemmin keräillyt Pinterestiin ideoita mahdollisesti käsityötunneilla toteutettavista töistä ja välitöistä nopeimmille, joten ison osan kolmatta kertaa esittelin näitä ideoita oppilaille ja oppilaat saivat tehdä listaa töistä jotka haluaisivat tehdä. Kaikkien tulee viidennen luokan aikana tehdä jokin isompi (open hyväksymä) neulontatyö ja ompelutyö. Muuten ajattelin antaa oppilaille melko vapaat kädet töidensä suunnitteluun annettujen ideoiden pohjalta. Osittain tämän mahdollistaa iso kangaslahjoitus, jonka saimme erään oppilaan äidin työpaikalta. (Iso kiitos!) Toinen hyvä resurssi on youtube, jossa on paljon hyviä opetusvideoita esim. neulonnan perusteiden harjoitteluun.

Osalla oppilaista listalla on reilu kaksikymmentä toivottua työtä, osalla hiukan vähemmän, mutta jokaisella vähintään kolme. Opettajana yritän saada listoilta kerättyä järkeviä kokonaisuuksia, niin että samaa työtä voisi olla samanaikaisesti aina tekemässä useampi oppilas ja sitä kautta vertaistukea tarjolla helposti. Samalla listat mahdollistavat oppilaille kuulluksi tulemisen kokemuksen ja motivaation säilymisen itse valittujen töiden tekemisessä.

Tänään teimme: käsityöpusseja, sydämenmuotoisia vetskaripusseja pikkutavaroille, fleece-hapsukaulahuiveja ja noin puolet porukasta aloitti lapasten neulomisen. Oppimista on (ja saakin olla) vielä siinä, että ope ei ole se ensimmäinen, jolta kysytään heti apua. Mutta paljon jo tapahtui oppilaiden keskinäistä neuvomistakin! Ja kunhan pääsemme eteenpäin, niin aika monelle työlle alkaa löytyä jo oppilas tai oppilaita, jotka sen ovat tehneet ja voivat sitten myös auttaa toisia.

Haaveenani on, että saisimme yhdessä oppilaiden kanssa ryhmän toimimaan kuin hyvin öljytyn koneen, jossa jokaisella on paikkansa ja kaikkia tarvitaan. Oppilaat voivat toimia toistensa (ja miksei openkin) opettajina asioissa, jotka hallitsevat hyvin.

ps. meidän luokan löytää pinterestistä osoitteella www.pinterest.com/luokka








sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Pentusilmä ja pedagoginen katse


http://3.bp.blogspot.com/_cP3Pd1BRVXc/S4RnpK8cc1I/AAAAAAAAD0E/gvEpjN8QQBc/s1600/smile%2Bdog.bmp
Flow!

Muutama vuosi sitten ainakin meillä päin oli käsite "pedagoginen katse" kovasti puheen alla. Tiedättehän sen katseen, joka saa sateenkin pysähtymään ja villeimmänkin oppilaan sulkemaan suunsa ja kokoamaan raajansa vikkelästi tiukkaan pakettiin. Vai olisiko sittenkin kyse siitä katseesta, jolla opettaja voi sanoittakin välittää oppilaalle, että tästä välitetään ja että tulee vielä parempiakin päiviä. Joskus katseen viesti voi olla vaikkapa "hey, COME ON!",  joka taatusti menee paremmin perille ilman sanoja... ;) Katseella voi viestiä niin paljon: hyväksyntää, paheksuntaa, luottamusta, välittämistä, inhoa, vihaa, rohkaisua - niin hyviä kuin huonoja asioita. Siksi onkin tärkeää aina välillä pysähtyä miettimään, MITEN oppilaitaan katsoo. Mikä on se katseeseeni piilotettu viesti, joka saattaa olla minulta itseltäni piilossa, mutta jonka oppilas taatusti poimii?

Eräs rakas kollegani puhuu "pentusilmästä". Siitä silmästä, joka jokaisella lasten kanssa tekemisissä olevalla olisi hyvä olla. Se silmä näkee lapsen käytöksen takaa itse lapsen. Se silmä näkee, milloin on hyvä ja milloin huono olla - ja mitä sille voisi tehdä. Se silmä näkee ilon, surun ja raivon kyyneleet ja osaa reagoida niihin juuri oikealla tavalla. Se silmä näkee, milloin "pentu" tarvitsee lämpöä ja läheisyyttä ja milloin taas hellän pukkauksen takapuolelle.


Päätin tehdä oppilaistani ilmiantajia.



Ikivanha tarina kertoo yhdessä versiossaan intiaanipojan kysyneen vanhalta viisaalta intiaanilta, kumpi voittaa hyvä vai paha. Vanha intiaani oli pyytänyt poikaa kuvittelemaan, että hänen sisällään asuu kaksi koiraa, musta ja valkea, jotka käyvät jatkuvasti taistelua keskenään. Sitten vanhempi intiaani oli kysynyt pojalta, kumpi koirista tulee voittamaan taistelun. Hetken mietittyään poika vastasi, että se, jota hän ruokkii.

Olen aina uskonut, että oikealla tavalla oppilaita kehumalla ja hyvään keskittymällä saa paljon enemmän hyvää aikaan kuin keskittymällä virheisiin, epäonnistumisiin ja huonosta käytöksestä moittimiseen. Uskostani huolimatta, en kyllä voi sanoa aina pystyneeni toimimaan uskomukseni mukaan, mutta vahvan yrityksen siihen suuntaan voin tunnistaa. Tämän syksyn aikana olen saanut olla todistamassa ihmeellisellä tavalla tämän uskomuksen todenperäisyyttä muutaman koulumme oppilaan elämässä. Heidän puolestaan olen älyttömän onnellinen ja täynnä kiitollisuutta sitä opettajaa kohtaan, joka on ollut muutosta edesauttamassa.

Tämän syksyn uutuus oppilaillemme ovat olleet palkkiryhmät. Enkku ja matikka opiskellaan palkeissa erilaisissa viidensien luokkien oppilaista koostetuissa ryhmissä. Ope ja opetustyyli ja ryhmän kokoonpano saattaa olla hyvinkin erilainen kuin omassa luokassa. Suurin osa oppilaistani on solahtanut uuteen systeemiin hienosti, mutta muutama on kokenut sen syystä tai toisesta hankalaksi. Totta on, että systeemi ei välttämättä sovi ihan jokaiselle. Sitä jään kuulostelemaan tarkalla korvalla. Luokan keskustelu kuitenkin aiheen ympärillä alkoi olla aika negatiivissävytteistä ja oli aika katkaista kierre ennen kuin se muuttuu hallitsemattomaksi. Kun äidinkielessäkin oli sopivasti aiheena tekstin jako kappaleisiin, harjoittelimme koko luokan voimin rakentavassa hengessä palautekirjeen kirjoittamista (varsin ohjatusti). Kerroin oppilaille etukäteen, että tulen lukemaan kirjeet ja varmistamaan, että ne ovat asiallisia ennen asianomaisille opettajille antamista. Keskustelimme myös siitä, että jos mihin tahansa asiaan haluaa muutosta, sitä ei kannata pyytää loukkaamalla toista osapuolta - kukapa silloin olisi kovin myötämielinen millekään muutosehdotukselle. Kaikenkaikkiaan kirjeet luettuani voin jälleen kerran todeta olevani oppilaistani kovin ylpeä. Tämän idean esi-ideasta kiitos kollegalle Sipooseen.

Mutta nyt siihen ilmiantamiseen. Aloitimme hyveiden opiskelun kenties siitä vaikeimmasta eli itsehillinnästä. Keskustelimme mitä hyviä puolia ja etuja sen käyttämisestä on ja kuinka se tuo lisää vapautta elämään. Jos pystyt hillitsemään itsesi, ei muiden tarvitse tehdä sitä puolestasi. Tulevan viikon harjoittelemme erilaisissa tilanteissa itsehillinnän taitoa, ja oppilaat saavat ilmiantaa toisiaan "itse teossa". Negatiivisiin asioihin emme keskity, eli esim. mahdollisten ärsyttäjien nimiä ei ilmiantoon kirjoiteta. Perjantaina luen sitten ääneen kaikki ilmiannot ja mietin jopa, josko kaikkien ilmiannettujen kesken arpoisi yhden läksyttömän päivän... Seuraavalle viikolle sitten uusi hyve ja niin edelleen. Hyveiden opettamiseen löytyy hienoa materiaalia kirjasta Reilu, reipas ja vastuuntuntoinen.

perjantai 22. elokuuta 2014

Aitoja tunteita






Väsyttää! Nukuttaa! Nälkä! Maha kipeä! Päätä särkee! EVVK! V¤%&/(aa! Tykkään, niin että halkeen! Onnesta soikeana! Kaikki hyvin! Voitaisko vaan mennä eteenpäin?

Tuttuja tunteita monien muiden joukosta varmaan meille kaikille. Onko niille tilaa kouluissa? Pitäisikö olla? Vai pitäisikö sekä oppilaiden että opettajien painaa omat tunteensa ja olotilansa jonnekin syvälle ja olla niin kuin ei oltaiskaan?

Yksiselitteistä ja täysin selkeää vastausta en ole yllä oleviin kysymyksiin löytänyt. Tunteiden ilmaisemisen sallittavuus riippuu niin tilanteesta. Jos koko elämä ja koulunkäynti muuttuu tunneilmaisuksi jää opiskelu täysin taka-alalle. Jos taas tunteet tukahdutetaan, niillä on ikävä taipumus räjähtää esille juuri silloin, kun itsehillintää eniten kaivattaisiin. Joskus taas vain on sellaisia elämäntilanteita, että on edettävä opiskelussa(kin) tunteiden tahdissa.

Tunnetaitojen opettaminen on ollut jo jonkin aikaa pinnalla koulumaailmassa. Paras tapa opettaa niitä lienee oman esimerkin voima, mutta suomalaisen kulttuurin historiassa ei tunnetaitoja ole järin korkealle arvostettu, joten uskaltaisin väittää, että meidän aikuistenkaan tunnetaidot eivät välttämättä aina ja kaikissa tilanteissa niin järin kaksiset ole.Varsinkaan väsyneenä. Ja stressaantuneena. Ja lasten yrittäessä hyppiä silmille...

Tällä hetkellä osaan jo olla äärettömän kiitollinen niille työhistoriani varrella kohtaamilleni aivan erityisille oppilaille, jotka ovat omilla järkähtämättömillä tavoillaan pakottaneet minut tutustumaan itseeni ja KAIKKIIN tunteisiini, myös niihin kielteisiin ja vähemmän päivänvaloa kestäviin. Olen oppinut, että ei kannata esittää hyväntuulista silloin, kun tekisi mieli raivota. Eikä yrittää pidättää naurua, jos se vaatii ulospääsyä.

Mitä enemmän lapsella on ollut ristiriitaisia kokemuksia elämässään sitä taitavampi hän on lukemaan aikuisen tunteita ja sitä vahvemmin hän yleensä reagoi, jos tunne on jotain muuta kuin mitä aikuinen yrittää välittää. Tarkoittaako tämä sitten sitä, että saa/pitää raivota silloin kun siltä tuntuu? Ei toki. Aikuisuuteen kun kuuluu myös omien tunteiden hallitsemisen taito.  Lapsille on tärkeää ja luo turvallisuutta se, että aikuisen tunneilmaisu on ennakoitavissa ja tilanteeseen sopivaa/sopivan voimakasta.

Kaltaiselleni aamu-unikolle kahdeksan aamut ovat myrkkyä, joka on useimmiten vain juotava, jos haluaa opettajan ammatissa toimia. Tänään, herättyäni puoli neljältä aamulla, en todellakaan ollut parhaimmillani mennessäni luokan eteen. Mikä siis neuvoksi? Kerroin avoimesti tilanteen oppilaille ja sanoin, että vaikka olen äreä ja pahantuulinen, yritän olla purkamatta sitä heihin. Oppilaat myös tietävät, että tällaisena päivänä voi saada törttöilyllä aikaan aavistuksen ylimitoitetun reaktion opettajassa. Siispä kannattaa yrittää välttää törttöilyä. Samaan keskinäiseen sopimukseemme liittyy myös se, että oppilailla on mahdollisuus ilmaista myös omat tunnetilansa ja pyrin ottamaan ne päivän aikana huomioon. Jos jollain on epäsosiaalinen päivä, se saa olla, ja silloin muut jättävät hänet rauhaan. On hurjan paljon helpompaa olla ja hengittää, kun kaikki ovat samalla sivulla. Ja usein se huono tuuli kaikkoaakin päivän mittaan.

Tästä aiheesta on lisääkin kirjoitettavaa, mutta jääköön se seuraavaan kertaan, jottei tämä veny liian pitkäksi kirjoitukseksi.

Mukavaa viikonloppua!




tiistai 19. elokuuta 2014

Ensimmäinen viikko takana, toinenkin jo hyvässä vauhdissa

Kuten kaikki opettajina toimivat (ja heidän läheisensä) tietävät, kouluvuoden ensimmäinen viikko on täynnä tohinaa. Harvempi opettaja saa ihan valmista lukujärjestystä, on monenlaisia kokouksia, koulutuksia ja palavereja ja jossain välissä onneksi saa ja ehtii olla myös oppilaidenkin kanssa. Ensimmäisen viikon haasteena meille opettajille tuntuukin olevan se, että miten saisi ensin tehtyä ne olennaiset asiat ja sitten vasta ne, jotka olisi hyvä tehdä vasta vähän myöhemmin.

Meidän luokassamme ensimmäinen kouluviikko sujui ilmiömäisen mallikkaasti ensimmäiseksi viikoksi ja vaikka monta asiaa on edelleen kesken, on monta jo saatu tehtyäkin. Oppilaat ovat olleet innostuneita uuden oppiaineen, historian, alkamisesta. Olemme aloittaneet alusta, siis ihan alusta, ja maailman alkuhetkistä oppilaat esittivät monta hyvää kysymystä, joihin ainakaan minulla ei ole vastauksia. Otetaan esimerkkinä yksi: "Jos on ihan alku ja silloin ei ole mitään, miten se "ei mitään" voi räjähtää? Ja jos on jotain, niin mistä se on tullut?" Niinpä. En ainakaan minä osaa tuohon vastata. Musiikin tunnilla päädyimme keskustelemaan Lohtu-kappaleen lyriikoiden myötä kuolemasta ja siitä, mitä mahdollisesti kuoleman jälkeen tapahtuu. Siitäkään ei taida kenelläkään olla varmaa tietoa, vain arvailuja ja uskomuksia. Näissä keskusteluissa opettajan rooli on siinä mielessä tärkeä, että jokaiselle tulee taata vapaus ajatella ja uskoa (tai olla uskomatta) niin kuin haluaa joutumatta sen takia nälvityksi tai kiusatuksi.

Muutenkin mielessä ovat viime aikoina paljon pyörineet opettajan ja oppilaan/oppilaiden väliseen kommunikaatioon liittyvät asiat. Ajattelen, että jos haluan oppilaiden kunnioittavan minua, on minun ensin heille osoitettava sitä samaa kunnioitusta sekä sanoilla että teoin. Luokkamme seinällä olevat luokan säännöt voi tiivistää kolmeen lauseeseen: Kunnioita itseäsi. Kunnioita toisia. Kunnioita koulua. Niiden alle jokaista on sitten muutamalla lauseella avattu. Ei mitenkään helppoja sääntöjä sinänsä noudattaa, mutta ehdottomasti opettelemisen arvoisia!

Opettajana minun on osattava myös anteeksipyytämisen taito, jos haluan anteeksi pyytämistä oppilailleni opettaa. Se, että uskallan tunnustaa omat virheeni ja mokani antaa myös oppilaille siihen mahdollisuuden. Keskeneräisiä kun olemme vielä kaikki. Ajattelen, että on parempi oppia tunnustamaan virheensä ja sopia niiden korjaamisesta/mahdollisista seurauksista, kuin että yrittää valehtelemalla parantaa omaa asemaansa asiassa. Tämän opettaminen ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, kun tuntuu monesti siltä, että meihin ihmisiin olisi ikäänkuin sisäänrakennettu tarve selittää asiat aina itselle parhain päin.

Tällaisia tänään ajattelin. Mitäs te ajattelitte?

tiistai 5. elokuuta 2014

Uuden lukuvuoden aloittelua

On jälleen se aika kesästä, että ainakin tämän open ajatukset ovat jo kovin suuntautumassa tulevaan syksyyn ja sen mukanaan tuomiin asioihin. Luokka pitää järjestellä valmiiksi vastaanottamaan oppilaat. Yksin ja yhdessä muiden viidennen luokan opettajien kanssa saa istua alas suunnittelemaan tulevan vuoden toimintaa: palkituksia, retkiä ja kaikkea muuta mahdollista. Toiminnallisuutta kaipaan lisää oppitunneille - sitäkin pitää suunnitella. Maanantaina viimeistään näen taas kaikki kollegat yhteisen suunnittelupäivän merkeissä ja tiistaina saapuvat oppilaat.

Välillä ajatukset palaavat viime vuoteen ja sen tapahtumiin. Niin monesta asiasta saan olla kiitollinen, enkä vähiten siitä, että saan tehdä töitä aivan mahdottoman mukavien varhaisnuorten kanssa. (Lämmin kiitos myös heidän vanhemmilleen.) Tänä vuonna jatkamme yhdessä viidennelle luokalle, joka on yksi suosikeistani, mutta samalla yksi niistä alakoulun haastavista vuosista. Oppilailla alkavat ihan uusina oppinaineina sekä historia että fysiikka/kemia. Molempia on mukava opettaa, ja mitä enemmän pääsemme tekemään asioita pelkän kappaleiden lukemisen sijaan, sen parempi.

Uuteen vuoteen on hyvä jatkaa keväällä oppilailta ja heidän vanhemmiltaan saamassani kortissa olleen lainauksen sanoin:

Opettaminen saa aikaan paljon, 
mutta kannustaminen saa aikaan kaiken.
- Johann Wolfgang Von Goethe